VARHAISKASVATUKSEN RAKENTEELLINEN REMONTTI

Edellisessä kirjoituksessani otin kantaa siihen, minne varhaiskasvatuksesta hävisivät opettajat. Tänään pureudun niihin muihin syihin, miksi varhaiskasvatuksesta nousee lähes päivittäin raflaavia ja skandaalimaisia otsikoita.

Olemme kuulleet hallitukselta ja kuntapäättäjiltä robottimaisena toisintona, kuinka varhaiskasvatuksen tilaa kohennetaan rahoituksella, jolla koulutetaan uusia kasvatustieteen kandeja. Jos tämä olisi todellinen ratkaisu vakan kriisiin, olisi nämä lausunnot paikallaan, mutta jokainen vähänkin asiaan perehtynyt tietää, ettei tämä rahoitus muuta mitään sellaisenaan. Ongelmat ovat syvemmällä ja pätevien opettajien pula on vain oire niistä ongelmista.

Onkin käsittämätöntä, että edes suoraan kysymällä, ei saa päättäjiltä minkäänlaista kantaa siitä, missä todelliset ongelmat ovat. Ongelmista ei haluta keskustella, eikä niiden korjaamiseksi tehdä mitään toimenpiteitä. Vaalit ovat tulossa ja jokainen pitää tiukasta kiinni omasta ja puolueensa asemasta. Samaan aikaan yhteiskuntaa ylläpitävä ja lasten oikeuksien puolesta työtä tekevä varhaiskasvatus, saa ihan rauhassa luisua katastrofiin. Kuvitellaanko todella, että vaalien jälkeen tehdään korjaavia päätöksiä, jolla vaka voidaan nostaa takaisin tehokkaaseen toimintaan?

Subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen

Suomessa jokaisella lapsella on subjektiivinen oikeus varhaiskasvatuksen. Tämä tarkoittaa sitä, että riippumatta perheen vanhempien työssäkäynnistä tai opiskelusta tai taloudellisesta tilanteesta, jokaisella lapsella on oikeus olla varhaiskasvatuksessa 7-17 välillä. Tämä saattaa kuulosta hyvältä lasten tasa-arvon kannalta, mutta todellisuus on toinen.

Nostan esiin kysymyksiä: onko lapsen etu ja oikeus olla päiväkodissa aamulla klo 7 ja lähteä kotiin viiden aikaan, kun vanhemmat/vanhempi ovat kotona? Onko lapsen etu viettää koko päivä kovaäänisessä ryhmässä ja saada aikaa vanhemmiltaan noin 2-3 tuntia päivässä, ennen nukkumaan menoa? Onko lapsen etu viettää loma-ajat päiväkodissa, kun vanhemmat lomailee kotona? En väitä, että näin tapahtuu jatkuvasti, mutta tämän sallii ja mahdollistaa rajoittamaton subjektiivinen päivähoito-oikeus. Näitä lapsia on varhaiskasvatuksessa liian paljon.

Juha Sipilän hallitus rajasi päivähoito-oikeutta 20 tuntiin viikossa vuonna 2016. Rajoitus koski niitä lapsia, joilla ei ollut vanhempien työn tai opiskelun takia tarvetta kokopäivähoitoon. Rajaus purettiin elokuussa 2020, jolloin oikeus oli jälleen rajoittamaton. Kokeilu ei ollut erityisen onnistunut, suurimpana syynä oli rajauksen liian pieni tuntimäärä. Jo rajaamalla lapsen läsnäoloaikaa 9-15 välille, olisi saatu huomattavasti paremmin toimiva systeemi. Laajemmalla rajauksella, lapsen oikeus osallistua kaikkeen varhaiskasvatuksen toimintaan olisi turvattu, mutta samalla tämä rajaus olisi turvannut henkilöstön riittävyyttä koko ryhmän tarpeisiin.

Henkilöstöresurssit ovat heikentyneet voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja viimeiset 5 vuotta ollaan luisuttu syvemmälle kriisiin. Opettajia ei ole, lastenhoitajat uupuvat työtaakan alla ja sijaisia ei ole saatavilla. Tätäkin faktaa vasten lasten läsnäolon rajaaminen olisi kiireellisesti otettava takaisin käyttöön. Kerhojen ja avointen päiväkotien toiminta antaisi monelle kotona olevalle lapselle riittävästi virikettä ja toimintaa. Avoin varhaiskasvatus toisi lapsille sosiaalisen ympäristön ja mahdollistaisi perheille lastenhoidon valinnan monimuotoisuuden.

Subjektiivinen oikeus kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja, koska jokainen lapsi pitää ottaa 4kk:n kuluessa osalliseksi kokopäiväistä varhaiskasvatusta, olipa perheellä hoidon tarvetta tai ei. Henkilöstön on oltava paikalla myös loma-aikoina, koska varhaiskasvatus pyörii subjektiivisella oikeudella 12 kk vuodessa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lomia joudutaan pitämään myös silloin, kun kaikki lapset ovat hoidossa toimintavuoden aikana, olipa sijaisia tai ei.

Avustava henkilökunta päiväkodeissa

2000- luvun alussa alettiin tekemään muutoksia päiväkotien henkilöstöön. Ensin vietiin laitosapulaiset, sitten yhtiöitettiin ruokahuolto ja lopuksi supistettiin avustajien määrää. Viimeisin muutos kasvatusvastuullisen henkilöstön kokoonpanosta supisti lastenhoitajien määrän puoleen. Mitä jäi jäljelle? Haaveena oli saada kaksi opettajaa, joista toinen toimi muutetaan 2030 varhaiskasvatuksen Sosionomin toimeksi. Toistan kysymyksen, mitä jäi jäljelle?

Työ jäi jäljelle. Poistettujen toimenkuvien työ ei hävinnyt mihinkään, se vain ujutettiin kasvatushenkilöstön työn oheen, eli siihen aikaan, jonka he ovat pois lapsiryhmistä. Se aika moninkertaistui. Opettajan toimenkuvaan tuli mukaan kurahousujen pesu, lattianlakaisu, ruokahuollon avustus, lelujen pesu, lakanoiden vaihto. Lista on pitkä ja opettajan toimeen kuulumaton.

Samaan aikaan kamppaillaan erilaisten epidemioiden kanssa. Monelle vanhemmalle on tuttu näky päiväkodin ovessa, jossa on lappu toisensa vieressä: " meillä on täitä, kihomatoja, syyhyä, koronaa...". Hygienian taso on heikkoa, koska kukaan ei siivoa ovenkahvoja, pese leluja, tai pöytiä. Ohjeita tulee paljon, mutta niille ei ole tekijää. Jälleen yksi alue, joka uuvuttaa. Takaraivossa jyskää ajatus "tuokin pitäisi tehdä".

Avustava henkilökunta, kuten laitosapulaiset olivat ennen ryhmien apuna, silloin kun kasvatushenkilöstöä puuttui. Siivoustyö voi monesti odottaa seuraavaan päivään, lapset eivät. Tällä hetkellä sijaisia on vaikeaa, jopa mahdotonta saada. Ollaan tilanteessa, missä lapsia olisi soitettava kotiin alkuiltapäivästä, kun ei ole ketään heitä hoitamassa. Pahimmillaan päiväkodeissa tehdään joka päivä päätös, että lapsia ei soiteta kotiin ja pärjätään. Tuo kammottava sana: PÄRJÄTÄÄN! eli otetaan riski. Kuinka moni vanhempi haluaa, että hänen lapsensa terveydellä otetaan se riski?

Ryhmäkoot ja suhdeluvut

Henkilöstömitoitus lasketaan lapsiluvun mukaan, ei lasten läsnäolon mukaan. Subjektiivisessa päivähoidossa perheet saavat pitää lapsen päiväkodissa 7-17 välillä, ilman perusteluja. Henkilöstöä ei tietenkään ole paikalla lapsia vastaavaa määrää koko päivää, koska työaika ei kata koko päiväkodin aukioloaikaa.

Yli kolmevuotiaiden ryhmässä lapsia saa olla 21. Käytännössä päiväkodeissa aamuisin ja iltapäivisin harjoitetaan ns. yhteisvalvontaa eli aamuvuorolaista ei tule jokaiseen ryhmään klo 7.00, vaan yhden ryhmän hoitaja ottaa lapsia vastaan, kunnes seuraava vuoro tulee töihin. Lasten lukumäärää pyritään kartoittamaan etukäteen, mutta vanhemmilla ei ole velvoitetta ilmoittaa lapsen saapumis- tai lähtemisaikaa. Tämä mahdollistaa sen, että lapsia saattaa tulla aamuun enemmän, kuin mitoitus sallii. Sama toistuu iltapäivällä. Henkilöstöllä on usein enemmän lapsia, kuin mitä mitoitus sallisi. Tämä on käytäntö, jonka subjektiivinen päivähoito-oikeus luo ja jonka käyttöön ei laissa puututa.

Rajoittamalla subjektiivista päivähoito-oikeutta tarpeen mukaan, sekä kirjoittamalla lakiin henkilöstömitoituksen tarkennus, saataisiin tämä ongelma purettua. Ongelma ei välttämättä kuulosta isolta, mutta se henkilö, joka aamulla ottaa vastaan sairastuneen naapuriryhmän aamuvuorolaisen lapset, on asiasta eri mieltä. Itku kurkussa sanot "hyvää huomenta", vaikka tiedät, ettet voi antaa lapselle mitään, et edes taata hänen turvallisuuttaan sinä aamuna. Päätös olla ottamatta vastaan liikaa lapsia, tarkoittaa usein moitteita, huonoa omaatuntoa ja kiukkuisia vanhempia. Päätöksen tekeminen nopeasti, henkisen paineen alla, ei myöskään ole helppoa.

Suhdeluvut on kirjattu koskemaan koko päiväkotia, mikä ei tarkoita lapsen oikeuksien toteumista jokaisessa ryhmässä. Päiväkotien sisällä käytännöt vaihtelevat paljon, mutta suhdelukumitoitus ei toimi missään ryhmässä, muulloin kun korkeintaan klo 9-15 välillä. Sen ylittävillä ajoilla ei ole henkilöstöä riittävästi paikalla. Kuinka moni haluaa kantaa tällaisen vastuun työssään? Jos ja kun vahinkoja sattuu, se vastuu on paikalla olevalla hoitajalla, riippumatta siitä, olisiko hän voinut vaikuttaa asiaan tai ei. Henkinen ja fyysinen kuorma on kohtuuttoman suuri.

Varhaiskasvatuksen yhteiskunnallinen merkitys ja siinä tapahtunut muutos

Varhaiskasvatus on eri asia kuin päivähoito. Muutos on tapahtunut toiminnan sisällä. Käytännössä varhaiskasvatus mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin ja opiskelun, mutta lapselle se on oppimista ja oikeutta olla osana yhteiskuntaa. Varhaiskasvatus on osa verkostoa, jolla perhe kiinnittyy osaksi yhteiskuntaa.

Varhaiskasvatuksen sisällä teemme paljon muutakin kun lapsen hoitoa ja opettamista. Me teemme yhteistyötä sosiaalitoimen, terveydenhuollon ja koulujen kanssa. Varhaiskasvatus kouluttaa uusia osaajia, niin maahanmuuton kautta, kun ammatti- ja korkeakouluyhteistyöllä. Mentorointi on osa työtä, siirretään tietoa ja taitoa uusille alalle tulijoille.

Perheiden kohdalla työ on kumppanuutta, asiantuntijuutta, joskus olkapäätä, johon vaan purkaa huolensa. Varhaiskasvatuksen henkilöstö on monille se ensimmäinen konkreettinen kasvatuskumppani. Vanhemmat jättävät lapsensa meidän vastuulle joka päivä. Tunnemme lapsen ja perheiden tilanteet paremmin kuin kukaan muu. Maahanmuuttajille olemme usein se kotouttavin elementti heidän perheessään. Meiltä löytyy tietoa, kaikkea voi kysyä, yhdessä ratkaistaan, yhdessä etsitään tietoa. Mitään näistä ei voi arvottaa toisen edelle.

Perheiden tarpeet muuttuu ja moninaistuu. Meidän työnkuva muuttuu sen mukana. Mutta tähän kaikkeen tarvitaan aikaa. Aikaa tehdä se työ, jota kasvattaminen on. Kuulen kentällä liian usein saman asian: henkilöstö haluaisi ja osaisi tehdä työnsä paremmin, mutta aika ei riitä. On valittava, on priorisoistava. Miten se valinta tehdään ja kenen kohdalla? Sellaista ei voi tehdä, ei ainakaan niin, ettei se vaikuttaisi meihin. Kuinka monta kertaa lähdemme töistä kotiin ja mieleen jää pyörimään se huono valinta, jonka jouduimme tekemään resurssipulan takia? Tämä kertautuu ja lopulta uuvuttaa. Edessä on valinta, jonka jo liian moni on joutunut tekemään: Alan vaihto. Kun ei jaksa, kun mikään ei riitä.

Yhteenveto

Arvostus ja resurssit eivät kohtaa. Varhaiskasvatusta siivottiin ja vietiin ne arvokkaat avustavat työntekijät pois. Jäljelle jäi korkeimmin koulutetut, jotka sitten eivät suostuneetkaan siivoamaan ja pesemään pyykkiä korkeakoulututkinnolla. On turha puhua arvostuksesta ja laatia laaja-alaisen oppimisen tueksi varhaiskasvatus- ja esiopetussuunnitelmia, jos samaan aikaan työn tekeminen ei ole mahdollista. Ristiriita on liian suuri ja räikeä. Joku on vastuussa näistä päätöksistä ja se joku ei ole varhaiskasvattajat.

Mahdollisuudet vaikuttaa varhaiskasvatuksen tilanteeseen ovat olemassa. Vaatii poliittista tahtoa nähdä ongelmien alkusyyt ja tehdä tarvittavat toimenpiteet. Ihminen on erehtyväinen, joskus tehdään mokia. Ei se haittaa, korjataan ne. Mutta korjataan ne pian, niin kauan kun on mitä korjata. Määrärahojen nostaminen koulutukseen ei riitä. Ne eivät tuo apua alalle vuosiin, jos sittenkään. Hätä on nyt. Joka päivä kuulen, kun kentällä puhutaan alan vaihdosta, kouluun hakemisesta. Pois on tunkua ja mitä meidän lapsille sitten tapahtuu?