VAKAN ORAVANPYÖRÄ- MIKSI VARHAISKASVATUS HALUTAAN AJAA ALAS?

Olen ollut sosiaalisessa mediassa paljon yhteydessä varhaiskasvatuksessa töitä tekeviin ihmisiin ja heidän tarinansa ovat pääosin järkyttäviä. Järkyttäviä siksi, että se kuvastaa, missä tilassa meidän varhaiskasvatus tänä päivänä on. Tilanne on vielä toistaiseksi aavistuksen parempi pk- seudun ulkopuolella, mutta painotan sanaa aavistuksen. Myös ruuhkasuomen ulkopuolella alkaa opettajapula vaikuttamaan koko henkilöstöön ja sitä kautta ammattitaitoisen työvoiman valumiseen muihin töihin.

Miksi tähän todellisuuteen ei sitten vieläkään olla herätty kunnan tasolla? Valtiotasolla ja ammattiliitoissa heitetään nyt pallo kunnille: "Kunnissa voidaan ottaa päiväkoteihin lisää työvoimaa", "kunnat saavat halutessaan nostaa palkkoja" yms. Mutta kun kunnilla ei ole rahaa ja kun rahaa ei ole, tehdään vain se minimi, minkä laki määrää. Lain määräämä minimikään ei nyt toteudu, kun kriisi on päästetty liian syväksi ja syvenevä kriisi taas ajaa henkilöstöä kiihtyvään tahtiin pois alalta. Oravanpyörä on valmis ja niitä lapsia kuvaava orava, lentää pian liian kiihkeässä vauhdissa pyörästään ulos.

Mikä kriisin aiheuttaa?

90- luvun lamavuosina supistettiin varhaiskasvatuksen opettajien opiskelupaikkoja. Niitä ei koskaan palautettu ennalleen, saati että olisi lisätty. Lamavuosina syntynyttä vajetta ei koskaan paikattu ja koulutusmuutosten kautta ammattikorkeakoulujen Sosionomit alkoivat täyttää opettajien paikkoja. Opettajavaje oli kuitenkin jo syntynyt ja 2000- luvun alkupuolella se oli jo niin mittava, että lastenhoitajia alettiin palkkaamaan opettajien paikoille. Yhteiskunta ja päättäjät tyytyivät tähän järjestelyyn, olihan se kunnille halvempaakin, kuin pätevien opettajien palkkaus.

Vuosien saatossa henkilöstöä alkoi hiertää palkkaus, mikä roikkui yleisestä kehityksestä koko ajan jäljessä, sekä kuntien jatkuvat varhaiskasvatukseen kohdistuvat säästötoimet. Säästöjä kutsuttiin milloin työn kehittämiseksi ja järkeistämiseksi ja toisinaan taas työnkuvan uudelleen muokkaamiseksi. Todellisuudessa ne olivat vain ja ainoastaan alaan kohdistuvia säästöjä ja henkilöstö kyllä tiedosti asian. Avustava henkilöstö vietiin pois ja tehtävien määrää kasvatettiin kasvatushenkilöstöllä. Palkkaa lisätöistä ei saanut, eikä niitä huomioitu työajoissa mitenkään.

Kriisi syvenee

Kun ensimmäinen aalto opettajia siirtyi eläkkeelle, alkoivat opettajaresurssit niukkenemaan nopeasti. Säästöt alkoivat purra ja monelle se, yhdessä katoavan pedagogisen osaamisen kanssa, oli liikaa. Saman ja jopa paremman rahan sai helpommalta muualta. Samaan aikaan alkoi kehittyä liikehdintää ja kapinahenkeä, jolla tuotiin esiin alan palkkakuoppaa ja kurjistuvia työoloja. Tämä ei kuitenkaan saanut mitään merkittävää reaktiota valtiontasolla, sen enempää, kun kuntapäättäjissä.

Ongelmien esiintuomisesta ala sai palkkioksi ensin Kikyn ja sitten tuli Korona ja sen mukanaan tuomat työvelvoitteet. Saimme osaksemme ymmärrystä ja empatiaa, mutta emme palkankorotuksia, saati apua huonoihin työoloihin tai henkilöstöresurssipulaan. Lakkokeväänä 2022 saimme kuulla olevamme ahneita, kun Ukrainan hyökkäyssodan ja Koronan kurjistamassa tilanteessa, ajattelimme vain itseämme. Niinhän se asia ei ole missään vaiheessa ollut, vaan yritimme saada äänemme kuuluviin lastemme puolesta. Tällä vauhdilla varhaiskasvatus kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Silti se ei edelleenkään tunnu kiinnostavan ketään.

Läpinäkyvyys ja rehellisyys

Tiedottamisen puute on vaivannut alaa jo pitkää. Henkilöstön vaitiolovelvollisuuteen vedoten pimitetään tietoa vanhemmilta, sekä medialta. Tällä hetkellä tiedonkulkua on rajoitettu myös yksiköiden sisällä, yksityisyyden suojaan vedoten. Todellisuus päiväkotien seinien sisällä on ajoittain kaoottinen ja on täysin sattumaa, ettei vahinkoja tapahdu enemmän.

Todellisuudessa henkilöstöpula on jo niin suuri, ettei joka talossa ole enää edes johtajaa, jonka vastuulla henkilöstöjohtaminen on. On myös taloja, joissa johto on siirtänyt vastuu henkilöstön riittämisestä henkilöstölle itselleen. Päivittäisessä henkilöstöpulassa viimeinen keino on soittaa ja lähettää lapsia kotiin kesken päivän. Kun henkilöstöä ei ole, ei lapsetkaan voi olla paikalla. Tämä on kuitenkin edelleen aika harvinaista, koska niin ei ole lupa tehdä. Aika moni vanhempi olisi järkyttynyt, jos tietäisi, kuinka vähillä resursseilla lapsia päivän aikana hoidetaan. Kulissit pidetään kuitenkin tiukasti pystyssä.

Muutamia esimerkkejä alan toimintavoista

Olen tarkoituksella kysellyt henkilöstöltä ympäri suomen, millaisia kokemuksia heillä on. Vastaukset ovat vieneet minulta ajoittain yöunet. On vaikea ymmärtää, että kukaan suostuu tekemään töitä sellaisissa olosuhteissa ja vielä vaikeampaa on ymmärtää, että meillä on varhaiskasvatuksessa ja kunnilla esihenkilöitä ja päälliköitä, jotka tietävät tämän ja sulkevat silti silmänsä asialta.

• Henkilöstöä painostetaan johtajien toimesta valehtelemaan vanhemmille, millainen henkilöstötilanne päivän aikana on ollut.
• Johtaja ja aluepäällikkö valehtelevat vanhemmille henkilöstöresursseista, kun vanhemmat soittavat kysyäkseen päiväkodin tilanteesta.
• Sijaisia ei saa tilata, riippumatta henkilöstötilanteesta, ennen klo 9.00, kun vasta sitten varmasti tiedetään, kuinka paljon lapsia on paikalla. Tällä hetkellä klo 9.00 Seureen laitettuun sijaistilaukseen ei saa, kuin todella hyvällä onnella, sijaisen samalle päivälle.
• Opettajien paikkoihin palkataan täysin alalle kouluttamattomia henkilöitä, koska lastenhoitajat eivät enää suostu ottamaan niitä paikkoja vastaan. Työn määrä, vastuu ja palkkaus ei ole linjassa ja sen tietävät kaikki alalla olevat. Mikä onkaan pedagogiikan laatu kouluttamattomien käsissä?
• Yksikön johtajana toimii lähihoitaja, koska hän on talon korkeimmin koulutettu ihminen. Mitään pätevyyttä johtaa taloa ei ole, mutta lain silmissä paikka on täytetty.
• Varhaiskasvatuksen johtaja, eikä varhaiskasvatuksen hallinnossa työskentelevät ota vastuuta yli suhdelukujen kootuista ryhmistä, tai pätevän henkilöstön puuttumisesta johtuvista virheistä ja tekemättömistä töistä. Vastuuta pallotellaan, suoraan sanottuna ajan tappamiseksi ja lakaistaan ongelmat maton alle.
• Kirjalliset suunnitelmat ja lainmukaiset dokumentit sisältävät valheellista tietoa. Tällaista tietoa ovat esim. tuen lasten tukiresurssit ja toimenpiteet, joilla tukea annetaan. Nämä tiedot kirjataan lasten henkilökohtaisiin varhaiskasvatus- ja esiopetussuunnitelmiin, kuin myös tukisuunnitelmiin. Myös talokohtaisissa suunnitelmissa, kerrotaan mm. erityisopettajan roolista ja tehtävistä, vaikka erityisopettaja ei todellisuudessa edes käy talossa.
• Erityisopettajan käyminen talossa evätään, jottei koulutettu alan ihminen pääse näkemään ryhmien todellista resurssointia ja pedagogisen toiminnan toteuttamista.
• Tuentarpeisia lapsia ei nosteta tuen piiriin, koska sen toimenpiteen osaavaa henkilöstöä ei ole talossa.
• Tuentarpeisia lapsia ei nosteta tuen piiriin, koska halutaan pitää henkilöstöresurssien nostopaineet matalana ja tuen lapset nostavat painetta lisätä henkilöresursseja ryhmään.
• Inkluusion kautta ryhmiin tulleille lapsille ei ole resursoitu tukea, eikä avustajia, jotka ovat lakimääräisiä. Lainsäätämää tukea ei saa, vaikka se olisi kirjattu lapsen tukisuunnitelmaan.
• Lastenhoitaja on yksin vastuussa ryhmän 21:stä yli kolme vuotiaasta, 16:sta 1-5 vuotiaasta tai 12:sta alle kolmevuotiaasta lapsesta useita tunteja työpäivän aikana. Pienten lasten kakkavaippoja ei voi vaihtaa, koska ryhmästä ei voi poistua wc- tiloihin. Näitä ilmoituksia on tullut paljon, että kolmen kasvattajan sijaan, ryhmässä on todellisuudessa vain yksi tai kaksi kasvattajaa.
• Johtaja suuttuu epäkohtailmoituksista ja kieltää niiden tekemisen.

Nämä ovat kaikki esimerkkejä elävästä elämästä. Kokemukset ovat ympäri suomea, varhaiskasvatuksen henkilöstön omakohtaisista kertomuksista. Nopeana johtopäätöksenä hämmästelen sitä ongelmien määrää, mikä noissa esimerkeissä esiin tulee. Onko todella niin, ettei mitään muuta vaihtoehtoa ole?

Sijaistilanne ja henkilöstön siirtäminen

Sijaisten heikko saatavuus on ajanut työnantajat varhaiskasvatuksessa sulkemaan osia palveluista ja siirtämään henkilökuntaa suljetuista yksiköistä päiväkoteihin. Nämä suljetut palvelut ovat kuitenkin olleet osa lapsiperheiden palveluverkostoa ja niissä olleet asiakkaat jäävät nyt tyhjän päälle. Monille perheille kerhotoiminta ja avoimet päiväkodit ovat mahdollistaneet kaikkien perheen lasten hoitamisen kotona. Pienimmät ovat käyneet avoimessa päiväkodissa vanhempiensa kanssa ja isommat lapset saavat kerhotoiminnan kautta kokemuksia ja riittävästi aktiviteettia. Nyt näillä perheillä on paine siirtää isommat lapset varhaiskasvatukseen piiriin, kun heidän kerhotoimintansa on loppunut.

Suljettujen yksiköiden henkilökuntaa on siirretty päiväkoteihin, hoitamaan sieltä puuttuvan henkilöstön tehtäviä. Moni kuitenkin kokee, ettei halua päiväkotiin töihin ja on juuri siksi hakeutunut kerhoon tai avoimeen päiväkotiin. Henkilöstön siirtäminen työnantajan toimesta on toki perusteltua, mutta samaan aikaan nousee kysymys työntekijöiden työhyvinvoinnista, oikeusturvasta ja päätäntävallasta. Päiväkotityö on hektistä ja usein stressaavaa. Kaikille se ei sovi, eikä kaikki siihen halua. Kuitenkin työnantajan määräyksestä on siirryttävä varhaiskasvatusryhmään ja se vastuu on otettava ja kannettava. Tiedän tilanteita, joissa on mieluummin irtisanouduttu, kun siirrytty toiseen tehtävään. Kuka näissä tilanteissa voittaa?

Hintojen polkeminen kuntien toimesta

Kunnat pääkaupunkiseudulla ovat ns. monopolisoineet sijaisten hankinnat. Sijaisia saa hankkia vain henkilöstöpalvelu Seuresta, jonka omistaa Helsingin kaupunki, Espoon kaupunki, Vantaan kaupunki, HUS-kuntayhtymä, Kauniaisten kaupunki, Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue, Vantaan ja Keravan hyvinvointialue, Vantaan Tilapalvelut, Koulutuskuntayhtymä Omnia sekä Espoo Catering Oy.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että sijaisia ei saa ottaa muualta kuin Seuresta, riippumatta siitä, pystyykö Seure toimittamaan sijaisia. Tällä hetkellä työvoimapula on niin suuri, että se koskee myös sijaistavia ihmisiä ja hyvin usein sijaisia ei löydy. Keskittäminen takaa kunnille myös mahdollisuuden määrätä sijaisten palkan. Kun kilpailua ei ole, on sijaisten otettava se palkka, mikä tarjotaan. Tämä vaikuttaa sijaisten kiinnostukseen tarjotusta työstä. Jos ja kun edelleen saman rahan saa helpommalla muualtakin, miksi ottaa kunnan tarjoamaan työtä vastaan?

Monopoliasema ja palkkakartelli

Tässä kohtaa haluan nostaa esille asian, mikä hiertää ainakin minun oikeustajuani. Kun kunnille tarjotaan mahdollisuutta ostaa palveluja koulutetuilta opettajilta, lyhytaikaisesti, sijaistamaan tai konsultoimaan, he kieltäytyvät. Miksi? Siksi, että he eivät saa määrittää heidän palkkojaan, eivätkä he halua rohkaista koulutettuja ihmisiä myymään osaamistaan itse. Missä tahansa muualla yrittäjyys ja osaamisensa markkinointi on toivottua ja yhteiskunnallisesti kannatettavaa, mutta varhaiskasvatuksessa kuntien monopoli pitää. Huomionarvoista tässä palveluiden ostamisessa on se, että samaan aikaan kunnat ostavat vastaavia palveluita soten puolella, mm. lastensuojelussa ja terveysasemilla. Varhaiskasvatuksessa on jo aiemmin noussut esiin ns. herrasmiessopimus palkoista, jolla kunnat ovat saavuttaneet kartelliaseman ja sen avulla palkkoja on pystytty systemaattisesti polkemaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että varhaiskasvatuksen henkilöstön pätevyyden omaavia ihmisiä on työmarkkinoilla ja heillä olisi halua työllistyä varhaiskasvatukseen, mutta kunnat eivät osta heidän palveluitaan. Tämä tuntuu kummalliselta, erityisesti siksi, että päiväkodeissa ei ole enää päteviä opettavia ja erityisopettajia ja osaamisen lisääminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Toimet on täytetty henkilöstöllä, joilla ei ole pätevyyttä ja päiväkotien koulutustaso on alhainen. Silti osaamista ei haluta ostaa. Tämä varmaankin toimii niin kauan, kun perheet ovat edes jollain tasolla tyytyväisiä, mutta lopulta hinnan siitä maksavat lapset, perheet ja perusopetus. Nämä lapset siirtyvät kukin vuorollaan perusopetukseen, missä ongelmat vääjäämättä lankeavat opettajien ratkottaviksi. 

Vastuunkanto

Mitä enemmän näitä asioita tutkin ja mitä useamman ihmisen kanssa juttelen, vahvistuu se tunne, ettei kukaan kanna vastuuta tästä tilanteesta. Se on hälyttävää ja varhaiskasvatuksen kentällä on jo hyvin tiedossa, että asiat ovat huonossa jamassa. Lähes päivittäin kuulen, kuinka ihmiset etsivät muuta työtä. Kauanko kunnat antavat tämän kehityksen jatkua, ennen kuin tapahtuu se herääminen? Jotain pitää tehdä ja nopeasti!

Vastuun kantaminen on asia, josta yleensä maksetaan ja näin on myös kunnissa ja valtiolla. Meillä on varhaiskasvatuksessa omat hallinnot, johtajat ja päälliköt, samoin kun kunnissa ja kaupungeissa. Loppukädessä eduskunta laatii lait ja määrittelee rahanjaon budjetissaan. Varhaiskasvatuksen tila ei kuitenkaan tunnu olevan kenenkään vastuulla. Kunnat perustelevat tilannetta tiukalla taloudella ja samaan aikaan halutaan tarjota maksutonta varhaiskasvatusta ja subjektiivista rajaamatonta oikeutta varhaiskasvatukseen. Kunnat supistavat kotihoidontuista ja kuntalisistä ja näin maksimoidaan varhaiskasvatukseen hakevien lasten määrä. Ristiriita on ilmeinen ja sen logiikkaa on vaikea näin maallikkona ymmärtää.

Lapsibarometri 2022

Lapsibarometri 2022 julkaistiin 12.12 ja nostaisin siitä esiin yhden huomion. Lapsibarometriin 2022 vastanneista eskarilaisista vain 58 prosenttia koki aina olonsa turvalliseksi esikoulussa. Pitäisin tätä lukua erittäin huolestuttavana. Erikoistutkija Terhi Tuukkanen ei ottanut kantaa, mistä tällainen tulos johtuu, mutta totesi, että "lähtökohtana tulee olla esikoulu, jossa jokainen voi kokea olonsa turvalliseksi joka hetki". Miten tällaiset puitteet sitten luodaan, jos pätevää tai edes pysyvää henkilökuntaa ei ole? Kiusaamisen ehkäisemiseen ja sen huomaamiseen tarvitaan harjaantuneita silmiä. Turvallisuuden tunne muodostuu luottamuksesta ja aikuisten läsnäolosta, pysyvyydestä. Pystymmekö tarjoamaan tätä tunnetta pienille koululaisille?

Oravanpyörä

Otsikoin kirjoituksen oravanpyöräksi, koska se mielestäni kuvaa osuvasti varhaiskasvatuksen tilaa tällä hetkellä. Yksi asia johtaa toiseen ja pyörän vauhti kiihtyy entisestään. Olemme tilanteessa, jossa ongelma ruokkii itse itseään, eikä pyörän kiihtymistä pystytä lopettamaan. Tai sen pyörimistä ei haluta lopettaa.

Otsikko on raflaava, myönnän. Mutta samalla se on kauhuskenaario tulevaisuudesta. Siitä tulevaisuudesta, jota emme halua nähdä. Kuitenkin sitä kohti olemme menossa ja tällä hetkellä usko ja luottamus päätösten tekijöihin on hiipumassa. Miksi tehdään tietoisia valintoja, joilla heikennetään varhaiskasvatuksen tilaa entisestään? Kuinka paljon heikennyksiä varhaiskasvatuksen kantokyky vielä kestää? Sen sijaan, että panostettaisiin lapsiin ja nuoriin, annetaan asioiden mutkistua entisestään.

Millään taholla ei tunnu olevan halua ratkaista ongelmia. Ongelmana ei niinkään ole päätösten teko, vaan niiden tekemättä jättäminen. Varhaiskasvatus on yhteiskunnan kannalta tärkeä peruspilari. Sen ansioista vanhemmat pääsevät töihin, lapset saavat huolenpitoa ja opetusta ja perusopetukseen siirtyy harjaantuneita, taitavia ja ryhmässä toimimaan oppineita lapsia. Miksi siis ajamme alas systeemiä, joka on toiminut hyvin ja sen laatua on ihailtua ulkomailla asti?

Tässä kirjoituksessa en pyri etsimään ratkaisuja, vaan tuomaan esiin alan ongelmat. Niistä ongelmista puhutaan liian vähän, eikä niiden ratkaisemiseksi tehdä tarpeeksi työtä. Liian paljon on jo tehty vääriä ja huonoja ratkaisuja ja niiden korjaaminen on nyt kallista, aikaa vievää ja hankalaa. Menetettyä osaamista on vaikea saada takaisin ja alan imago on saanut pitkäaikaisen lommon. Uskon, että asia on vielä korjattavissa, mutta töitä pitää alkaa tehdä kiireellisesti.