MINNE HÄVISIVÄT VARHAISKASVATUKSEN OPETTAJAT?

Otsikko kysyy jo sen suurimman kysymyksen, mikä on viime vuodet ollut pulmana varhaiskasvatuksessa. Varhaiskasvatus on ollut mediassa ja uutisissa esillä paljon, mutta ikävästä syystä. Alaa vaivaa raju työvoimapula, minkä korjaamiseksi ei ole tehty yhteiskunnallisesti mitään merkittävää. Varhaiskasvatusta arvostetaan puheissa ja puheenvuoroissa, opetusministeriä myöden. Tämä arvostus ei vain näy millään tavalla poliittisissa teoissa, ei kunnallispolitiikassa, sen enempää, kun eduskunnassa. Itse asiassa teot ovat olleet täysin päinvastaisia. Uusin varhaiskasvatuslaki tuli voimaan 1.8.2022 ja sitä edellinen 1.9.2018. Nämä lait ovat lähinnä kilpailleet toistensa kanssa siitä, mikä hallitus muuttaa lakia milloin ja mihinkä suuntaan. Konkreettista apua alalle, niistä kummastakaan ei kuitenkaan ole. Välillä kasvatetaan ryhmäkokoja, välillä taas palautetaan takaisin alkuperäiseen. Pienennyksiä ryhmäkokoihin ei ole edes harkittu. Ennen hyvin toimineet 12 lapsen integroidut erityisryhmätkin purettiin kokonaan.

Kiky

Varhaiskasvatus on tasapainoillut jo vuosia henkilöstöpulan kanssa. Syitä tähän on monia. Työn kuva on muuttunut vuosikymmenten aikana paljon ja samalla asiakkaat eli lapset ja perheet ovat moninaistuneet monella tapaa. Henkilömitoitukset ovat pysyneet suurin piirtein samana, muutamaa vuotta lukuun ottamatta. Sipilän hallitus muutti varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitusta varhaiskasvatuslakiin 23.8. 2018, lisäten yli kolme vuotta täyttäneiden määrää kolmella lapsella/ryhmä. Samaan aikaan vuonna 2019 kilpailukykysopimus ( Kiky) otettiin käyttöön, mikä käytännössä alensi kuntatyöntekijöiden palkkoja. Kiky toi lisää työtunteja viikkoon, kaikki palkankorotukset jäädytettiin vuoteen 2020 asti ja lomarahoista leikattiin 30% vuosina 2017-2019. Tämä oli jo valmiiksi palkkakuopassa olevalle henkilöstölle kova isku. Jälkeenpäin arvioituna kilpailukykysopimus jäi pahasti tavoitteistaan, eikä uusia työpaikkoja tai tulostavoitteita saavutettu. Tämä oli kuitenkin viimeinen kuolinisku jo pahasti ontuvalle varhaiskasvatukselle.

Sosionomi vai kasvatustieteen kandi?

Varhaiskasvatus on perinteisesti ollut yliopistojen kasvatustieteen koulutuslaitoksessa opiskelevien, kasvatustieteen kandien käsialaa. 1990- luvun lopussa aloitettiin nykymuotoinen Sosionomi (AMK) koulutus, mikä toi ammattikorkeakoulusta Sosionomit varhaiskasvatukseen. Kasvatustieteen kandin koulutus kestää n. 3 vuotta ja Sosionomien n. 3,5 vuotta ja molemmat koulutukset antoivat pätevyyden varhaiskasvatuksen opettajan ammattiin. Ainoana erona oli, että Sosionomin tutkintoon piti sisällyttää kelpoisuuden tuottamat varhaiskasvatuksen ja sosiaalipedagogiikan opinnot vähintään 60 opintopisteen laajuisina. Tämä toi nopeasti Sosionomit varhaiskasvatuksen opettajien työkentille, mikä oli hyvä asia, koska jo tuolloin alkoi näkyä viitteitä opettajapulasta.

Varhaiskasvatuslakia kuitenkin muutettiin henkilöstön osalta 1.9.2018, perusteena vahvistaa varhaiskasvatuksen laatua nostamalla henkilöstön koulutustasoa ja selkiyttämällä tehtävänimikkeitä. Käytännössä vuoden 2022 jälkeen valmistuvilta Sosionomeilta vietiin oikeus toimia varhaiskasvatuksen opettajina. Sosionomeille annettiin laissa uusi työnkuva: varhaiskasvatuksen Sosionomi. Tämä ratkaisu tuntuu varhaiskasvatuksessa työskentelevistä täysin päättömältä ja käsittämättömältä, tilanteessa, jossa työkentällä ei ole opettajia.  Todellisuudessa kukaan ei tiedä, mikä varhaiskasvatuksen Sosionomin työnkuva on ja mikä heidän roolinsa työkentällä pitäisi olla. Pedagogiikka on laissa haluttu nostaa kasvatustieteiden kandien osaamisalueeksi ja Sosionomeille on kaavailtu perheiden sosiaalitoimen tuen kartoitustehtävät.

Tämä hieno ajatus ei kuitenkaan toimi, koska yliopistopohjaisia opettajia ei työkentällä juuri ole eikä ole millään tasolla oikeudenmukaista alentaa Sosionomien asemaa nyt. Näiden kahden korkeakoulututkinnon koulutuspohjaa tarkasteltaessa, voidaan todeta, että Sosionomin tutkinto on pidempi ja sisältää vähintään 60 opintopistettä kasvatustieteitä. Sosionomeilla on useita pitkiä käytännön harjoitteluja, ennen valmistumistaan. Voidaan siis jopa sanoa, että Sosionomin tutkinto on laajempi, käytännöllisempi ja teoreettisesti sisältää opettajan työhön pedagogisia opintoja riittävästi.  Miksi siis muutos haluttiin tehdä nyt, kun työkentällä ei ole riittävästi henkilöstöä tekemään vakaopettajan työtä? 

Selvää on, että Sosionomin osaamiskenttään kuuluu yhteiskunnan sosiaalisen tukiverkoston hallitseminen ja tämä on valtava etu lapsiperhetyössä. Tästä näkökulmasta katsottuna on käsittämätöntä ymmärtää, että laajemman ja monipuolisemman koulutuksen omaava Sosionomi saa jatkossa palkkaa 200e/kk vähemmän, kun kasvatustieteen kandi tai ennen 2023 valmistunut Sosionomi. Miksi ja millä perusteella? Kalvaako suomea edelleen konservatiivinen hierarkkinen ajattelu, että vain yliopisto voi tuottaa korkeamman koulutuksen osaajia? Toivon, ettei tästä ole kyse.

varhaiskasvatuksen sudenkuopat

Edellä mainitsemani dilemma opettajan roolista on vain yksi varhaiskasvatuksen sudenkuoppa, joskin aika merkittävä. Menneet vuodet ovat kuitenkin kaivaneet niitä useita muitakin. Koko alaa koskeva palkkakuoppa on ollut esillä henkilöstön somekanavien, liittojen ja median kautta. Palkkaus ei ole millään tasolla enää koulutusta tai työtehtäviä vastaava. On kohtuuton odotus, että korkeakoulututkinnon omaavat opettajat ja Sosionomit suostuvat ottamaan vastaan valtavan vastuun ylisuurista ja hallitsemattomista lapsiryhmistä ja tekisivät sen palkalla, jolla esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei enää taloudellisesti pärjää. Koko kouluttautumisen ja ammattitaidon pohja murtuu, kun työstä ei saa riittävää ja oikeudenmukaista palkkaa, eikä työn arvostus näy työoloissa.

Varhaiskasvatusta on kuritettu myös kuntien säästötoimenpiteillä. On selvää, että verorahoilla tuotettua palvelua pitää budjetoida ja budjettien pitää olla verotuloihin nähden realistisia. Säästöissä ei kuitenkaan olla huomioitu sitä seikkaa, että minkä yhtäällä säästää, sen toisaalla kuluttaa. Lapset ja perheet ovat yhteiskunnan rakennuspalikoita, heidän kohdallaan säästäminen nakertaa meidän kaikkien yhteistä tulevaisuutta. Varhaiskasvatuksessa säästetyt varat kuluvat moninkertaisesti perusopetuksen kasvavissa kuluissa ja viimeistään syrjäytyneen nuoren aiheuttamissa yhteiskunnan kustannuksissa. Tässä kohtaa voisin pitää luennon siitä, mitä yksilöön kohdistuvaa inhimillistä hätää, varhaisen tuen puuttuminen ja oikein mitoitetun tuen puute aiheuttaa, mutta palataan siihen toisessa kirjoituksessa.

90- luvun lama vei resursseja kouluista ja varhaiskasvatuksesta. Niitä ei ehditty korvata lupauksista huolimatta, kun jo 2000 luvun alussa alettiin supistamaan henkilöstöä uudestaan. Varhaiskasvatuksen säästöt kohdentuivat pienipalkkaisiin, mutta äärettömän tärkeisiin ihmisiin. Avustajat, keittiöhenkilökunta, laitosapulaiset ja siistijät saivat lähteä. Heidän tekemä työ jäi kuitenkin jonkun tehtäväksi. Muutoksia perusteltiin työn kehittämisellä, mutta harva kasvatusalan koulutettu ammattilainen näki kehittämistä, kurahousujen pesemisessä, lakanapyykissä, pöytien pyyhkimisessä ja lattioiden pesussa. Osa keittiön ja siivouksen töistä jaettiin kasvatushenkilöstölle, mutta palkkaa siitä ei saanut, eikä liiammin kiitosta.

Samaan aikaan opettajien kirjallisten dokumenttien määrä räjähti käsiin. Tehtiin useita päällekkäisiä pedagogisia dokumentteja ja asiakirjoja, työn kehittämisen nimissä. Sama kaava, mikä on toistunut vuosikymmeniä. Päiväkodeissa kokeillaan uusia innovaatioita ja hankkeita, osa niistä oli hyödyllisiä, suurin osa vain kuormittavia. Henkilöstö väsyi, kyllästyi ja sai tarpeekseen. Osa jäi, osa alkoi katsella uutta työtä ja osa lähti saman tien. Sama suuntaus on alalla edelleen. Uusia tulijoita on liian vähän ja moni toteaa nopeasti, ettei ole mitään järkeä jäädä. Pitkään töissä olleita valuu koko ajan muihin töihin ja tehtäviin. Koulutuskato on jo kaoottinen varhaiskasvatuksen opettajissa. Kuinka kauan lastenhoitajat jaksavat pitää päiväkoteja pyörimässä?

Muutokset perheissä

Yhteiskunnallisesti perheissä on tapahtunut valtava muutos. Jokainen pidempään alalla ollut näkee sen muutoksen. Lapset eivät ole samanlaisia kuin ennen. Vanhemmuus on muuttunut, yhteiskunnan muutosten mukana ja yhä useampi perhe tuskailee lasten kasvatuksen pulmien kanssa. Varhaiskasvatuksen rooli, "koko kylä kasvattaa"- ajattelussa on merkittävä. Varhaiskasvatus toimii kasvatuskumppanina, asiantuntijana, kotouttajana, kielen opettajana, sosiaalitoimen- ja lastensuojelun tukitoimena, terapiayhteistyökumppanina ja työssäkäynnin mahdollistajana. Tämä kaikki siis sen lisäksi, että varhaiskasvatus on lapsen oikeus oppimiseen, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja esiopetukseen.

Maahanmuuton tuomat haasteet ovat vain lisätty jo olemassa olevaan työnkuormaan, mitään lisäresursseja sitä varten ei ole ryhmiin saatu. Kuvittele tilanne, missä ryhmässä on 85% lapsia, joiden äidinkieli on joku muu kuin suomi ja kulttuurisia tapoja toimia, on toistakymmentä. Nämä lapset saavat samat opettajat, samat lastenhoitajat, samat seinät ja toimintavälineet kuin kaikki muutkin. Mitään lisää ei ole tulossa. Inkluusion tuoman muutoksen kautta kaikki lapset hoidetaan samoissa tiloissa, ilman erityisopetusta.

Toinen merkittävä muutos on digiaika. Kauppakeskukset ovat täynnä vaunussa istuvia lapsia, joilla on kännykkä tai tabletti kädessään. Tämä kehitys ei ole tullut ilman seurauksia. Ruudun tuottama materiaali pitää lapset tyytyväisinä, mutta samaan aikaan puheen kehitys viivästyy, tunne- ja sosiaaliset taidot jäävät kehittymättä tai niiden kehitys viivästyy. Moni lapsi ei enää osaa leikkiä tai leikki on pelimaailman kopioimista. Puheen tuottamisen ja ymmärryksen ongelmat, ovat arkipäivää ja yhä useampi lapsi tarvitsee puheterapiaa, puheen kehityksen tueksi. Kielitaito rapistuu, eivätkä lapset opi riittävää sanavarastoa, ennen koulun alkua, edes äidinkielellään. Vuorovaikutustaidot jäävät oppimatta, eikä empatian tunteita kehity. Seurauksena ovat käytöshäiriöt ja tunne-elämän häiriöt. Näistä seuraa ryhmässä toimimisen heikot taidot, kiusaaminen tai kiusatuksi tulemien. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin.

Kapinahenki

Varhaiskasvatuksen henkilöstö on tehnyt parhaansa. Meteliä, ääntä ja kapinahenkeä on pidetty yllä jo monta vuotta. Saamme osaksemme sympatiaa ja näennäistä arvostusta, konkreettisia tekoja ei vain ole. " Vain kaksi kättä", "Naisvaltaiset alat pois palkkakuopasta" yms. tuttuja sloganeita, mutta vastakaikua ei tule. Meitä on vain kehotettu osallistumaan talkoisiin, koska tuottamamme palvelu on jo nyt liian kallista. Lastemme tulevaisuus on kiinni meidän tuottamasta palvelusta ja osaamisemme määrästä. Eikö se ole panostuksen ja konkreettisten tekojen arvoista?

Uusia opettajia ei ole lähivuosina tulossa varhaiskasvatukseen riittävästi, ei edes auttavasti. Moni uupui, kyllästyi ja lähti pois. Kerran lähtenyt, ei helposti palaa, ei ainakaan olemassa oleviin puitteisiin. Valmistuvat Sosionomit eivät tule tuomaan osaamista palkanalennuksen tarjoamaan ammattiin ja miksi tulisivat? Lastenhoitaja, joka tekee epäpätevänä opettajan paikkaa, saa enemmän palkkaa kun vastavalmistunut Sosionomi. Siinä riittää ihmettelemistä. Kasvatustieteiden kandit käyvät kääntymässä varhaiskasvatuksessa ja jatkavat opintojaan muihin ammatteihin. Koulutuspaikkojen riittämättömyys pitää opettajien ja Sosionomien toimet tyhjinä jatkossakin.

Mikä merkitys tällä kaikella on?

Meillä ei ole varaa menettää yhtään lasta tai nuorta. Ikäluokkamme pienenevät jatkuvasti ja suomi potee kroonista työvoimapulaa. Syrjäytyvä nuori on kallis yhteiskunnalle ja jokainen menetetty mahdollisuus on tragedia, erityisesti ihmiselle itselleen. Varhaiskasvatuksessa työtä tekee taitava, osaava ja työhönsä sitoutunut joukko. Se joukko harvenee joka vuosi ja sen työn jättämää aukkoa ei voi korvata. On aika herätä, on aika toimia. Rahaa on löydyttävä ja rakenteiden uudistusta on tehtävä. Uudistuksia ei saa tehdä joukko byrokraatteja, eikä reaalielämästä erkaantuneita päättäjiä. Tietoa ja tahtotilaa löytyy ihan jokaisesta päiväkodista ja esikoulusta, sitä pitää vain kuulla ja oppia niiltä, jotka tietävät.