Avoimuutta vai vaitiolovelvollisuutta?

Varhaiskasvatus on julkista ja avointa toimintaa, koska se on yhteisillä verorahoilla tuotettua. Tai niin ainakin pitäisi olla. Todellisuus voi olla ihan muuta ja tässäkin tapauksessa avoimuus on kaukana varhaiskasvatuksen arjesta. Työyhteisöissä on tiukat kirjoittamattomat ohjeet ja säännöt, mitä vanhemmille saa sanoa, mitä yleensä saa kertoa tai mitä saa puhua työstään. Vaitiolovelvollisuuden uhalla henkilöstö joutuu pitämään asiat salassa. Kuitenkin nämä "asiat" koskettavat ihmisten lapsia. Puhutaan siitä arjesta ja niistä olosuhteista, joissa lapset viettävät valtaosan arkipäivistään. On selvää, ettei kukaan halua kuulla kauhutarinoita jokapäiväisestä selviytymisestä, mutta pitääkö se systemaattisesti salata? Muuttuuko arki paremmaksi, kun siitä ei puhuta ääneen?

Vanhempien luottamus meihin on tärkeä työväline kasvatuskumppanuudessa. Juuri tästä syystä avoimuus, myös vaikeina päivinä, pitäisi olla mahdollinen vaihtoehto. Vanhemmilla on oikeus tietää, missä ja miten lapsi päivänsä viettää. Vanhempien oikeus koskee myös mahdollisuutta arvioida, arvostella ja arvostaa varhaiskasvatusta, mutta miten se onnistuu, kun asioista ei puhuta.

Vaitiolovelvollisuuden ja yksityisyydensuojan taakse verhotaan sellaisetkin asiat, jotka eivät sinne kuulu. Henkilöstöllä on ohjeistus olla puhumatta sairaspoissaoloista, sijaisten puutteesta tai ylipaikkalaisista ryhmissä. Nämä kaikki ovat asioita, jotka löytyvät varhaiskasvatuslaista ja kuuluvat siten avoimeen keskusteluun. Kuitenkin päiväkotien kulttuuriin kuuluu, ettei vanhemmille kerrota kuinka hurjia tilanteita päivän aikana on ollut. Suurin osa niistä tilanteista ei tule yllätyksenä henkilöstölle, vaan päiväkotien arjen rakenteet ovat jo valmiiksi niin hatarat, että pienikin muutos kaataa korttitalon hetkellisesti.

Käytännön esimerkki

Otan esimerkin varhaiskasvatuksen arjesta: ryhmässä on kolmen henkilön vahvuinen tiimi, kaksi opettajaa ja lastenhoitaja. Toinen opettajista on pitämässä lapsen varhaiskasvatuskeskustelua ja toinen menee talon pedagogiseen palaveriin. Lastenhoitajan tehtäväksi jää olla valvomassa lepohetkellä lapsiryhmää. Kaikki on hyvin ja ryhmässä on rauhallista, jos lapset lepäävät, eikä mitään erityistä satu. Sitten yksi lapsi näkee pahaa unta, herää itkien ja herättää kaikki muut. Olemme hetkessä tilanteessa, jossa lastenhoitaja on yksin 21:n hereillä olevan lapsen kanssa. Yksi itkee, joku muu yhtyy itkuun, kaikkien on päästävä vessaan ja leikkimään. Kuuleeko vanhemmat ikinä näistä tilanteista? Ei, koska heidät ei tarvitse tietää. Kyllä me pärjäämme, vaikkemme pärjänneetkään.

Avataan vähän sitä, miten tuo tilanne muodostui. Varhaiskasvatuksen arkeen kuuluu paljon palavereita. Valtaosa niistä pidetään ns. nukkariaikaan eli lasten lepohetkellä klo 12-14. Meillä on tiimikohtaiset palaverit 1krt/vk, sitten me paikkaamme naapuritiiminpalaveria, eli valvomme toisen ryhmän lapsia ( kyllä, tässä kohtaa 3-4 ihmistä on vastuussa 42 lapsesta). Tähän päälle talon palaverit, koulutukset, lasten varhaiskasvatus- ja esiopetuskeskustelut, sekä erilaisten verkostojen tapaamiset ( koulut, opiskelijoiden ohjaajat, terveydenhuolto, terapeutit, lastensuojelu, poliisi, yms.). Tähän päälle pitäisi saada lisättyä jokaiselle opettajalle 5 tuntia viikossa suunnitteluaikaa, mikä tapahtuu muualla kuin lasten keskuudessa. Olemme siis tilanteessa, jossa tämä yllä kuvattu tilanne on mahdollinen ja todennäköinen 3-4 kertaa viikossa. Yhtään lisää aikuisia emme saa, tämän paletin paikkaamiseen. Suhdeluvuilla mennään tässäkin. Kolme aikuista riittää, niin sanoo laki. Kuinka moni vanhempi tietää tämän?

Kuka tekee päätökset?

Varhaiskasvatus on edelleen hierakista ja ylhäältä alaspäin ohjattua toimintaa. On mukavaa lukea, kuinka varhaiskasvatuksen henkilöstöä kehutaan osaaviksi ja tunnollisiksi, mutta se ei näy vaikuttamisen mahdollisuuksissa. Kunnilla on alueet, joissa on päälliköt ja organisaatio, joka tekee kehitys- ja suunnittelutyön, sekä ohjaa päätöksentekoa. Henkilöstöä joskus kutsutaan mukaan suunnitteluvaiheeseen, mutta se ei takaa, että työn panos päätyy koskaan lopulliseen toteutukseen.

Varhaiskasvatuksen henkilöstön tehtäväksi jää pilotoida, kokeilla ja arvioida jokainen uusi hanke, lomake, suunnitelma ja muutos. Se ei ole vapaaehtoista, eikä henkilöstön halukkuus osallistua kiinnosta ketään. Kuuluu työhön, johan se lukee työsopimuksessa. Olipa uudistus hyvä tai huono, se pitää viedä läpi. Suoraan sanottuna suurin osa niistä haudataan viimeistään seuraavana vuonna tai kun hankkeen rahoitus päättyy. Mitä jää käteen? Joku jossain sai palkkaa siitä, että henkilöstöltä vaadittiin taas vähän lisää panostusta.

Eikä kaikki työ suinkaan turhaa ole! Näiden hankkeiden ja pilotointien kautta tulee myös paljon hyvää ja työtä edistävää materiaalia ja toimintaa. Määrällisesti kuitenkin rämmitään aika syvässä suossa, ennen kuin sitä hyvää saadaan sieltä eroteltua ja otettua osaksi käytännön työtä.

Työyhteisöihin jaetaan paljon ohjeita ja uudistuksia, joiden alkuperä ja tarkoitus jää usein hämärän peittoon. Lait saattavat olla pahasti ristiriidassa ohjeiden ja toimintatapojen kanssa ja henkilöstön ratkaistavaksi jää, miten asiassa toimitaan. On siis selvää, että toimintatavat voivat olla hyvin kirjavia. Henkilöstöllä on mahdollisuus konsultoida liittoja, aluepäälliköitä ja työsuojelua, mutta sekään ei takaa selkeyttä asiaan. Ikävän usein olen törmännyt tilanteeseen, missä levitetään kädet asiasta ja todetaan vaan, ettei voi tehdä mitään: "teette niin kuin on sovittu". Tämähän ei saisi olla näin! Enemmän on kyse haluttomuudesta tehdä mitään, kuin siitä ettei voi tehdä mitään. Miksi näin on, en tiedä.

Mitä vanhemmille saa kertoa?

Ohjeistus on vaikeasti saatavaa ja se muuttuu usein sen mukaan, kuka ohjeen antaa. Periaatteena lienee, ettei mitään ikävää saa kertoa. Vain lapsen omaan päivään liittyvät asiat. Jos et tiedä, mitä kertoa, lupaat ottaa selvää. Ryhmien yhdistelemisestä ei puhuta, yksin ryhmän valvomisesta ei puhuta, henkilökuntavajeesta puhutaan vasta, kun se näkyy tai vaikuttaa lapsen hoitopäivän pituuteen tai paikkaan. Jos lapselle on sattunut jotain, siitäkin kerrotaan vain se osa, mikä koskee omaa lasta.

Me toivomme vanhemmilta reagointia, kannanottoja ja palautetta, mutta samaan aikaan me sumennamme todellisuuden. Tässäkin vallitsee moitteiden, jopa varoituksen pelko. Vaitiolovelvollisuuteen vedoten vaiennetaan nekin asiat, joita vaitiolovelvollisuus ei koske. Olen henkilökohtaisesti saanut joskus entiseltä työnantajaltani uhkauksen, että jos puhun työpaikan asioista missään, niin oikeudessa nähdään. Päätin, ettei minua uhkailla ja ne asiat olivat niin törkeitä, että niistä piti puhua ääneen. Täysin perätöntä uhkailua, mikä ei missään oikeusasteessa saisi tuulta alleen. Ei saanut sekään uhkaus.

Tunne lainsäädäntö!

Törmään usein tilanteeseen, jossa varhaiskasvatuksen henkilöstö ei ole ajan tasalla lainsäädännöstä. Se on harmi, koska varhaiskasvatuslakia on muokattu viime vuosien aikana tiuhaan. Me emme voi vedota siihen, ettemme tunne lainsäädäntöä, se kuuluu tietää. Laki luo puitteet, jonka sisällä toimimme. Se on myös meidän kaverina silloin, kun meiltä aletaan vaatimaan asioita, jotka eivät kuulu työhömme tai ovat suorastaan lainvastaisia. Ihmisiä on aina helppo manipuloida ja hyväksi käyttää, jos faktatietoa ei ole saatavilla. Helppo ja yksinkertainen tapa saada oman työn raamit kuntoon, on lukea varhaiskasvatuslaki ja -asetus.

Työsuojelu

Laki luo raamit ja työsuojelu tekee työstä turvallista. Jokaisella työpaikalla pitäisi olla työsuojeluasiahenkilö ja hänen lisäkseen kunnan työsuojeluvaltuutettu. Heidän tehtävänään on puuttua työpaikalla asioihin ja tilanteisiin, joissa työntekijän työhyvinvointi on jollain tavalla heikentynyt tai uhattuna. Työ on pääosin ennaltaehkäisevää, mutta myös jo tapahtuneiden asioiden läpikäymistä ja korjaamista. Työsuojelun kautta saat apua myös lainsäädännön tulkitsemiseen ja työssä esiin tulleiden epäkohtien selvittämiseen. Työsuojeluasiahenkilö valitaan demokraattisesti vaaleilla työpaikoilla, joten jokainen asioista kiinnostunut voi asettua ehdolle. Työn edellytys on kiinnostus työpaikan työhyvinvoinnista ja turvallisuudesta ja ennen kaikkea olla henkilöstön puolella. Esihenkilö voi lähettää työsuojeluasiahenkilön työturvallisuuskoulutukseen, missä käydään läpi keskeiset tehtävät ja lainsäädäntö.

Epäkohtailmoitukset ja tiedonkulku

Varhaiskasvatuslakiin tuli 1.8.2022 uutena kohtana epäkohtailmoitusvelvollisuus. Ilmoitettava epäkohta tai sen uhka liittyy varhaiskasvatuksen toteutumiseen. Epäkohta voi liittyä tiloihin, henkilöstömitoitukseen, lapsen kohteluun tai työpaikan toimintakulttuuriin. Merkittävää tässä on se, että se on velvollisuus, ei mahdollisuus. Ilmoitus tehdään esihenkilölle, jonka velvollisuus on korjata asia. Jos hän ei siihen pysty, asian käsittelee yksikön esihenkilön esihenkilö. Eli epäkohta tulee käsitellä ja korjata välittömästi. Ongelmallisen asiasta tekee se, että esimerkiksi henkilömitoituksista on vaikea tehdä ilmoitusta, kun mitoitus koskee koko taloa. Kukaan työntekijä, johtajaa lukuun ottamatta ei ole tietoinen talokohtaisista suhdeluvuista. Kun näitä ilmoituksia on sitten tehty ryhmien tasolla, on niistä saatu ikävää palautetta: " Ei niitä kuulu näin tehdä". Miten suhdelukujen seurantaan sitten pitäisi puuttua, jos tietoa ei ole saatavilla? Nyt ilmoitus on tehtävä olemassa olevan tiedon kautta, olipa se tieto paikkansa pitävää tai ei.

Ikävän palautteen antaminen väärintehdyistä ilmoituksista on aika absurdia, kun kunnon ohjeita tai koulutusta ei ole annettu. Todellista tietoa ei ole myöskään saatavilla, eikä sen saamiseksi tehdä mitään. Edelleen vedotaan yksityisyyden suojaan, ettei poissaoloja voi laittaa näkyväksi. Ketä tässä suojellaan vai onko kyse tarkoituksenmukaisesta tiedon pimittämisestä? Vähemmän tietoa- vähemmän ilmoituksia. Olen myös kuullut sanottavan, ettei henkilöstön puuttuminen ole riskitekijä lapsen hyvinvoinnille. Mikä sitten on?