INKLUUSIO VARHAISKASVATUKSESSA JA PERUSOPETUKSESSA

Olin Alfa tv:n haastattelussa torstaina 17.11.22. Keskustelimme Hjalliksen kanssa suomalaisen perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen ( jatkossa vaka) tilasta. Olen ollut töissä vakassa pari vuosikymmentä ja nähnyt muutoksen, sekä asenteissa että käytännössä. Tällä hetkellä varhaiskasvatus on syvässä kriisissä, jonka suuntaa kukaan ei tunnu osaavan pysäyttää. Muutamassa vuodessa perusopetus luisuu samaan tilaan, koska samat elementit haastavat työtä lasten ja nuorten kanssa, perusopetuksessa kuin vakassa. Tämä pitäisi estää, vielä kun se on mahdollista. Vaurioiden korjaus on paljon kalliimpaa ja vaikeampaa, kuin ennaltaehkäisy. Lasten ja nuorten näkökulmasta huonot kouluvuodet eivät ole korvattavissa, eikä uusintayritystä tule.

Mitä on inkluusio?

Viime vuosina vakaan ja perusopetukseen on haettu inkluusion kautta muutosta, jota perusteellaan tasa-arvolla ja oikeudenmukaisuudella. Inkluusio on itsessään hieno ja tavoiteltava asia, mutta sen toteutuminen vaatii rahaa, koulutusta, resursseja ja aikaa. Tätä ei meille ole annettu. Avaan käsitettä inkluusio, jotta asiaa on helpompi katsoa lasten näkökulmasta. Inkluusio tarkoittaa jokaisen oppilaan oikeutta opetukseen tavallisessa koululuokassa, riippumatta siitä, onko hänellä oppimisvaikeuksia, tuen tarvetta, jokin sairaus tai vamma. Inklusiivisessa opetuksessa oppilaita kohdellaan tasaveroisesti eli koulutusjärjestelmässä ei ole erillisiä erityiskouluja tai -luokkia ja jokaisella oppilaalla on oikeus käydä koulua omassa lähikoulussa. Inkluusion toimimisen edellytyksenä on se, että lähikouluille taataan resurssit vastata kaikkien oppilaiden tarpeisiin eli luokassa tapahtuvaan erityisopetukseen. Inkluusio vaatii joustavia menetelmiä ja lasten osallisuuden huomioimista opetuksessa.

Mitä inkluusio toi tullessaan?

Haastattelussa kuvasin vakaa ja perusopetusta koelaboratorioksi, jonne heitettiin inkluusion nimissä kaikki sekaisin ja jäätiin jännityksellä seuraamaan, mitä sitten tapahtuu. No alkoihan todella tapahtua. Jo hyvää vauhtia käynnissä ollut koulutetun henkilöstön joukkopako alalta kiihtyi, koulukiusaaminen lisääntyi ja koulurauha on muisto vain. Kaikki tämä häiritsee ihan jokaisen lapsen oppimista. Oppimisen tulokset ovat kääntyneet laskuun ja syrjäytymisen riski kasvaa sitä mukaan, kun nuorten omat edellytykset jatko-opiskeluun ja työllistymiseen heikkenee. Tämä johtuu siitä, että inkluusio toteutettiin säästösyistä, ilman valmisteluja ja resurssointia.

Erityisopettajia ei saatu lisää luokkiin tai päiväkoteihin, päinvastoin. Erityisopetus muuttui konsultoivaksi ja yhä harvempien lasten saataville. Aluekohtaisesti pienryhmäopetukseen voi päästä paremmin, mutta alhaisemman sosioekonomisen aseman omaavien asuisalueilla, tilanne on huono. Näiden asuinalueiden päiväkodeissa ja kouluissa, erityisopetusta ei riitä kaikille, jotka sitä tarvitsisivat. Päiväkodit ja koulut tarvitsisivat tuettuja pedagogisia toimia, jotta tasa-arvo lasten ja nuorten välillä toteutuisi, asuinpaikasta riippumatta. Jakotiloja pienryhmille ei tullut lisää, eikä avustajia saatu ryhmiin tai luokkiin, vaikka laki niin edellyttää. Opettajat, lastenhoitajat ja avustajat eivät saneet koulutusta, edes sitä minimiä. Varhaiskasvatuksenopettajien, esiopettajien ja luokanopettajien piti käytännössä yhdessä yössä muuttua erityisopettajiksi, ilman koulutusta. Lienee selvää, ettei onnistumismahdollisuuksia ollut.

Henkilökunnan kuormittumisen syyt

Tähän kaikkeen on syytä lisätä, että tällä hetkellä erityisesti etelä- suomen kunnissa ja kaupungeissa on hälyttävä pula pätevistä varhaiskasvatuksen ja luokanopettajista. Tähän ei ole poliittista apua tai tukea tullut, eikä ole tulossa. Tällä hetkellä olemassa olevat toimenpiteet asian korjaamiseksi eivät ole riittäviä, eikä edes auttavia. Uusia ihmisiä tulee liian vähän alalle ja samaan aikaan osaavaa henkilöstöä valuu jatkuvasti muihin töihin. Työ on raskasta, päivät pitkiä, sijaisia ei saada ja työn vaativuus on koulutukseen nähden ylimitoitettua. Palkkaus on myös asia, josta on paljon yhteiskunnallisesti puhuttu. Palkka ei enää riitä, eikä houkuttele ihmisiä kouluttautumaan ja jäämään alalle. Uupumus on tavallista, eivätkä ihmiset enää sitoudu työsuhteisiin.

Yhteiskunnan sivistystoimeen kohdentamat säästötoimet

Inkluusion ohella, varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen on suunnattu mittavia säästötoimia. Ryhmä- ja luokka koot ovat vuosi vuodelta kasvaneet ja avustavan henkilökunnan määrää on vähennetty. Varhaiskasvatuksessa on lainsäätämät maksimikoot ja henkilöstömitoitus, mutta todellisuudessa nämä eivät pidä. Lakia kierretään lisäämällä lapsia ryhmään ja nimeämällä uudet lapset omaksi ryhmäksi. Todellisuudessa tällä tavalla yhdessä ryhmätilassa voidaan kasvattaa lasten lukumäärää rajattomasti. Samaan aikaan näissä ryhmissä voi olla erityisen- ja tehotetun tuen lapsia vaikka kuinka monta. Varhaiskasvatuslaki määrää, että kehitysvammaisella, erityisen tuen päätöksellä olevalla lapsella, pitää olla oma avustaja ryhmässä. Tämäkään ei toteudu, jos henkilöstöä ei ole tai henkilöstöä ei koulutettu tehtäväänsä.

Koululuokkien kokoa taas ei juuri voida rajoittaa, koska kaikki oppilaat pitää ottaa kouluun. Jos tyhjiä luokkatiloja ei ole, uudet oppilaat sijoitetaan olemassa oleviin luokkiin, luokkakoon suuruudesta riippumatta. Erityisopettajien pienryhmätunteja on vaikea saada, koska opettajia ei ole. Ryhmissä tai luokkatiloissa toimivia erityisopettajia ei ole, vaikka inkluusio on sijoittanut erityisentuen lapset ryhmiin. Lapsilla ja nuorilla ei siis käytännössä ole mitään mahdollisuuksia saada tarvitsemaansa tukea ja opetusta. Tästä seuraa käytöksen muutos, koska lapsi ei saa sitä, mihin hänellä on oikeus ja sitä, mitä hän välttämättä tarvitsee. Kuinka kauan aikuinen jaksaisi roikkua kuuntelemassa opetusta tai puhetta, jota ei ymmärrä, tai mikä on liian nopeatahtista ja vaikeaselkoista ottaa vastaan? Lapsen aivot ja psyyke eivät ole niin kehittyneitä, kuin aikuisen ja lapsen kyky toimia tallaisessa tilanteessa on hyvin heikkoa.

Suuret ryhmät, jakotilojen puute, osaavan henkilöstön puute ja valtavat ärsykkeiden määrät, estävät lasta toimimasta ominaisella tavallaan päiväkodissa, esikoulussa ja koulussa. On selvää, ettei oppimista tapahdu toivotulla tavalla. Opetussuunnitelmat ovat kuitenkin suunniteltu ideaalimaailmaan, eikä niissä ei ole huomioitu yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksia ja säästötoimia. Inkluusiokin näkyy oikein toteutettuna, ei sellaisena, kun nyt toteutetaan: koelaboratoriona. Miten me paikkaamme lasten ja nuorten oppimisen vajeen ja sosiaalisten taitojen puuttumisen? Varhaiskasvatus ja perusopetus ovat perheiden ja yhteiskunnan tukipilareita, joiden varaan on aina luotettu ja on pitänyt pystyä luottamaan. Onko enää näin? tuottaako vaka ja koulut edelleen hyvää pisa-ainesta ja tasapainosia ja vastuullisia kansalaisia? Olemmeko romuttamassa järjestelmän, joka on ollut yksi suomen menestyksen ja onnellisuuden tae?

Oman mausteensa opetukseen tuovat maahanmuuton tuomat haasteen, digiaika ja päiväkoti- ja koulurakennusten kunto ja sisätilojen suunnittelu. Syvennyn näihin aiheisiin seuraavissa kirjoituksissa tarkemmin.

Mitä inkluusiosta jää käteen

Kaunis ajatus inkluusiosta ei ole toteutunut, päinvastoin, Hyvin tehdyt ja toimineet rakenteet purettiin ja lasten saama tuki hajautettiin saamattomiin. Inkluusio ei myöskään ole toteutettavissa kaikkien lasten ja nuorten kohdalla, niin hieno ajatus kuin se onkin. Ihminen on yksilö ja sitä pitää kunnioittaa. Tasapäistäminen, kaikille kaikkea- periaate, ei ole itsetarkoitus, koska se ei ole suorin tie onneen. Meillä on erilaisia ominaisuuksia ja omia tapoja oppia ja ymmärtää maailmaa, se on huomioita myös varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa. Inkluusio on hyvä ja tavoiteltava asia vain, jos se on lasta hyödyttävä ja auttava malli. Kaikille se ei koskaan tule olemaan sitä.

Haluan kuitenkin tuoda tähän loppuun yhden esimerkin onnistuneesta inkluusiosta. Olen saanut olla opettajana ryhmässä, jossa toteutui lasten etu ja oikein mitoitettu tuki. Tämä vuosi oli täynnä oppimisen ja erehdyksen kautta tehtyjä ratkaisuja. Se oli tiivistä yhteistyötä perheen, terapeuttien ja erityisopettajan kanssa, mutta ennen kaikkea taitavan ja osaavan henkilöstön kanssa. Osaavat opettajat ja lastenhoitajat, jotka sitoutuivat opetussuunnitelmaan ja inkluusion mahdollisuuteen ja saivat sen toimimaan. Tämä mahdollistui, koska inkluusion malli toteutettiin oikein ja resurssit ja henkilöstön osaaminen oli balanssissa. Mutta miten tämän vietin saisi kuuluville, sinne missä päätökset näistä asioista tehdään?