ALLE KOLMEVUOTIAIDEN VARHAISKASVATUS

Heti kirjoituksen alkuun tule tunne, että pitää pyytää anteeksi kaikilta niiltä vanhemmilta, joilla on alle kolmevuotias päiväkodissa, koska se mitä kirjoitan seuraavaksi, tulee järkyttämään. Se ei ole tarkoitukseni, mutta samalla haluan, että varhaiskasvatuksesta puhutaan totta ja lisätään sen läpinäkyvyyttä. Vain silloin voimme oikeasti kehittää sen laatua. Tekopirteät hymyt päiväkodin ovella, eivät ole sitä todellisuutta. Kirjoituksessani tuon esille ääritilanteita, mutta ne ääritilanteet ovat vakan arjessa toistuvia ja jatkuvia, eikä niihin ole edes yritetty hakea muutosta lakien tai työhyvinvoinnin kautta.

Lain rooli varhaiskasvatuksessa

Vapaaehtoista parannusta ja kohennusta työnantajat eivät tee. Vedotaan lakiin ja rahapulaan. Se on helppoa ja vaientaa useammat vaatijat. Lait asettavat kuitenkin vain minimivaatimukset, kukaan ei estä tekemästä työtään paremmin, kuin mitä lain asettama minimi vaatii. Se paremmuus vaatii kuitenkin rahaa ja luovuutta. Työn lomassa henkilöstöltä pitäisi löytyä innovatiivisuutta ja kehitysmyönteistä asennetta. Olemme nähneet kuntien työnkehittämisen, siihen voisi laittaa yhtäsuuruusmerkin säästämisen ja tiivistämisen kanssa. Sloganina: "tehkää nopeammin, tehkää tehokkaammin ja pitäkään tauot kotona!"

Kunnissa ja valtakunnan tasolla tehdään kyllä paljon alan kehittämistä, mutta se on usein lennokasta, yliopistotason tutkimukseen pohjaavaa ja täysin irti arjen realiteeteista. Se ei asetu tavallisen varhaiskasvattajan ajatusmaailmaan. Silloin kun perustyön resurssit ovat rikki ja arjen suurin saavutus on saada lapset illaksi kotiin elossa ja vahingoittumattomina, ei voida odottaa kehitystyön tapahtumista työyhteisöissä. Kehitä siinä sitten jotain, kun edes taukoja ei ehdi pitää. Kokemuksesta voin sanoa, ettei henkilöstön voimavarat ja kiinnostus riitä, eikä tule riittämään, ennen kuin perustyön tekemisen resurssit laitetaan kuntoon. Siitä tilanteesta ollaan nyt kauempana kuin koskaan.

Mitä perheet tarvitsevat

Pienen lapsen vanhemmille voi olla kova paikka antaa lapsi toisten hoidettavasi, koko päivän ajaksi. Lapsi on viettänyt ensimmäisen elinvuotensa tiiviisti vanhemman tai vanhempien kanssa. Edessä oleva muutos on perheelle suuri. Vaikka kuinka varataan aikaa päivähoidon harjoitteluun, on se ensimmäinen erossaolopäivä aina kuormittava, sekä lapselle että vanhemmille. Monissa paikoissa on tapana soittaa tai laittaa valokuvia, ensimmäisen viikon tapahtumista vanhemmille. Tällä rauhoitetaan vanhempia, että hyvin meillä menee, vaikka välillä lasta voi silti itkettää. Vanhempien pitää tietää, että lapselle on syli ja lohtua tarjolla ja vastaavasti lapsi saa aikuisen antaman turvan, kun ikävä kasvaa liian suureksi.

Jotkut lapset tarvitset enemmän aikaa tottua kodin ulkopuoliseen elämään ja silloin joustavat käytännöt perheen ja päiväkodin välillä ovat todella tärkeitä. Alkuun lyhyempiä päiviä, vanhempien valokuva lokerossa, äidiltä tuoksuva vaate ja omahoitaja, joka ottaa lapsen aamuisin vastaan. Näin on voitu toimia vuosia päiväkotien pientenryhmissä.

Vanhemmuuden tukeminen ja verkostojen merkitys

Vanhemmuuden tukeminen on osa varhaiskasvatusta. Henkilöstö oppii tuntemaan lapsen ja perheen tavat toimia. Ammattilaiset osaavat auttaa, neuvoa ja ohjata perheitä palveluiden pariin. Monesti kuivaksi opetteleminen onnistuu päiväkodin avulla nopeasti, samoin tutin ja tuttipullon pois jättäminen. Moni pieni lapsi nukkuu vielä vanhemman vieressä, mutta päiväkodissa oma sänky opettaa taitoa nukkua yksin ja se taito siirtyy pikkuhiljaa myös kotiin ja parantaa koko perheen uniaikaa ja se unen laatua. Ryhmän yhteisessä ruokailussa opitaan maistamaan ruokia ja laajentamaan lapsen ruokavaliota. Opitaan myös ruokailuun liittyviä taitoja ja pöytätapoja. Sosiaaliset taidot kehittyvät ryhmässä ja lapsi oppii luottamaan omiin taitoihinsa, toisten ihmisten kanssa. Jakaminen on kaveruuden ja ystävyyden ensimmäisiä taitoja ja nekin taidot lapsi oppii päiväkotiryhmässä.

Vanhemmat tarvitsevat luottamusta päiväkodin henkilöstöön ja ajankohtaista tietoa, siitä missä mennään ja mitä tapahtuu. Päiväkodissa voidaan luoda lapsen ja perheen ympärille verkosto, joka tarvittaessa tukee lapsen kasvua ja vanhempien kykyä toimia lapsensa vanhempina. Aina kaikki ei mene niin kuin on ajateltu ja silloin se verkosto auttaa.

verkostoissa voi olla mukana neuvolan henkilökuntaa, erikoissairaanhoito, terapiapalvelut, erityislastentarhanopettaja, sosiaali- ja lastensuojelutoimi ja tarvittaessa muita viranomaistahoja. Päiväkoti on usein luonteva verkoston koollekutsuja, kun yhteistyö perheen kanssa on tiivistä ja henkilökunta on tuttua ja luotettavaa. Verkostotapaamisten tarkoitus on etsiä ratkaisuja ja auttaa lasta ja perhettä vallitsevassa elämäntilanteessa. Verkostotapaamisessa kaikki tahot saavat myös ajankohtaista tietoa perheen tilanteesta ja voidaan sopia yhteisiä pelisääntöjä ja uusia tapaamisia.

Mikä onkaan todellisuus?

Kaikki mitä kirjoitin edellisessä otsikossa on varhaiskasvatusta, jota enää ei ole. Olen tehnyt töitä vakassa n. 25 vuotta ja saanut elää ja kokea perheiden kanssa kaiken tuon kirjoittamani. Se on ollut hienoa, antoisaa ja parasta työtä ikinä. Mutta sitä työtä ei enää ole. En edes muista enää, koska viimeksi kukaan on kutsunut koolle verkostopalaveria, tai koska olisi ollut aikaa lähettää vanhemmille valokuvia keskellä päivää, saati soittaa. Omahoitajuutta ei enää ole, eikä pysyvää henkilökuntaa. Ei edes koulutettuja opettajia tai lastenhoitajia, jotka ennen tekivät varhaiskasvatuksessa laatua ja tuloksia. On ihan turha luvata vanhemmille mitään, kun et kuitenkaan voi tietää onnistuuko se. Lupausten rikkominen taas nakertaa vanhempien luottamusta ja yhteistyö narahtaa karille aika nopeasti. Ei siis luvata muuta, kuin "yritän parhaani".

Pieni lapsi tarvitsee paljon aikuisen apua ja läheisyyttä. Pientenryhmissä on 12 0-3 vuotiasta lasta. Käytännössä ryhmissä on alle vuotiaita, vuoden ikäisiä ja yli 2 vuotiaita, kun toiminta elokuussa alkaa. Jokainen pienten kanssa töitä tehnyt tietää, että melusaaste on valtava, kun elokuussa palataan omiin ryhmiin. Pienet itkee paljon, eroahdistus ja ikävä on suurta. Sylejä ja lohduttajia tarvitaan. Pieni lapsi on itsekäs, niin kuin hänen kuuluukin olla. Kahta lasta ei aina voi pitää samaan aikaan sylissä, jos molemmat itkee.

Perheen yksilöllinen vastaanottaminen ei aina onnistu, jos henkilökuntaa ei ole. Pieniä lapsia ei voi jättää hetkeksikään valvomatta. Vanhemmille voi olla tärkeää saada kertoa lapsestaan paljon asioita ja niiden asioiden kuunteleminen kasvattaa luottamusta ja turvallisuuden tunnetta, puolin ja toisin. Jokainen pieni lapsi on tärkeä, meille ja vanhemmille. Tästä alkaa pahimmillaan tyytymättömyyden kehä, kun jo ensitapaamisella jää yhteys perheeseen luomatta.

Henkilöstömitoitus

Henkilöstömitoitus varhaiskasvatuslaissa on 1 aikuinen neljälle alle kolmevuotiaalle lapselle. Se voi alkuun kuulostaa ryhmämuotoisessa toiminnassa ihan toimivalle suhteelle, mutta mietitäänpä asiaa hiukan tarkemmin. Jos nämä neljä ovat 2-3 vuotiaista, on asiat suhteellisen hyvin. He syövät jo itse, käyvät potalla itse, osaavat jo leikkiä kaverin kanssa, ainakin osa heistä. He osaavat jo jonkin verran pukea vaatteita tai ainakin viihdyttävät itseään vaatteilla, sillä aikaa kun aikuinen auttaa toista lasta. Mutta jos nämä lapset ovatkin 0-1 vuotiaita, onko tilanne sama? Se on aika eri todellisuus. Käsiä on vain kaksi, vaikka sylin tarvitsijoita on neljä. Olipa lapsi kuinka reipas ja toimelias tahansa, ei yksikään alle kaksivuotias ole niin iso, ettei tarvitsi syliä ja läheisyyden tuomaa turvaa.

Mitä jos teemme pienryhmiä, joissa osa on 2-3 vuotiaita ja osa niitä ihan pieniä? Hieno ajatus, lapset kasvattaa toisiaan, eikö niin? Kyllä sitäkin, mutta mitä tapahtuu sille varhaiskasvatussuunnitelmassa olevalle ikätasoiselle ja laaja-alaisen oppimisen toiminnalle? Varhaiskasvattajat ovat taitavia, kiitos meille siitä, mutta kukaan ei ole niin taitava, että samalla ohjaa taaperoa ja vetää kolme vuotta täyttäville ikätasoista ohjelmaa. Se taapero kun ei jaksa vielä kiinnostua siitä isojen hommasta, vaan ottaa jalat alleen ja vaeltaa ties minne.

Pieni lapsi varhaiskasvatuksessa

Pieni lapsi tarvitsee apua ihan kaikessa, mikä hänen elämäänsä kuuluu. Näin myös päiväkodin ruokailussa, että hän saa riittävästi ravintoa joka aterialla. Tämä tarkoittaa usein syöttämistä, ruuan pilkkomista ja jäähdyttämistä ja aika usein sen pudonneen lautasen siivoamista lattialta. Siinä ohessa on pystyttävä arvioimaan, kuinka iso osa ruuasta meni todellisuudessa lapsen vatsaan. Ruokailun jälkeen jokainen lapsi pestään ja käytetään vessassa. Pieni lapsi ei osaa vielä istua potalla yksin, koska tasapaino voi olla huteraa, eikä lasta ei voi jättää potalle yksin. Lapsen ymmärrys ei riitä siihen, että potalla pitää istua, ettei pissa tule lattialle. Aika usein se tulee sinne lattialle kuitenkin. On vain henkilökunnan nopeudesta kiinni, sotkeeko lapsi itsensä siinä samalla vai ei. Tämä kaikki kun kerrotaan neljällä, saa aikuiset olla aika nopeita.

Päiväuniaikaan moni lapsi tarvitsee aikuisen vierelleen. Uniaika on se hetki, kun ikävän tunteet nousee pintaan. Alkaa itkettämään ja kun yksi itkee, tarttuu se ikävä toiseenkin. Pahimmillaan nukkumahuoneessa on itkujen konsertti, mikä vaimenee kyllä aikanaan, mutta kuinka monelle ei riitä aikuista lohduttamaan? Miten teet valinnan? kenen ikävä on pahin? kenen luokse ehdin mennä? Olen usein ollut tilanteessa, jossa istun sänkyrykelmän keskellä, molemmat kädet silittämässä untuvaista päätä ja jalka vielä kolmannen sängyssä, jotta saan edes varpailla antaa lapselle sen tunteen, että olen kyllä tässä ihan lähellä. Riittämättömyyden tunne on musertava. On turha kuvitella, että ne kolme ihmistä olisi joka päivä ryhmässä hoitamassa niitä 12 lasta. Päiväkodin arki on täynnä sellaisia velvollisuuksia, jotka pitävät henkilöstöä pois ryhmistä monta tuntia päivän aikana.

Esimerkki elävästä elämästä

Otan vielä kolmannen esimerkin, mikä on pukemistilanne. Näissä tilanteissa, olen ajoittain itkua niellyt ja mielessäni olen vannonut, etten ikinä suostu tähän enää. Kuitenkin se arki nyt vaan on tällaista vakassa. Iltapäivisin lapset puetaan usein ulos, koska lapset alkavat olla levottomia ja henkilöstöä on enää vähän. Ulkona yhteisvalvonnassa, muiden ryhmien kanssa, on helpompi katsoa lasten perään. Pienten ryhmissä harvat lapset osaavat pukea itse. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jäljellä oleva henkilöstö, eli kaksi ihmistä, pukee kaikki ryhmän lapset. Oman kokemukseni mukaan, pukemaan mennään aikaisin iltapäivällä, koska erityisesti talvella pukeminen on hidasta. Vaatteita on paljon, lapsia on paljon ja aika harva lapsi rakastaa kerrospukemista.

Tässä vaiheessa iltapäivää lapsista saattavat olla vielä kaikki paikalla, mutta usein määrällisesti heitä on noin 10. Aikuisia on kaksi, koska aamuvuoroon tulleen työaika on päättynyt. Usein tehdään sopimuksia toisten ryhmien kanssa, että joku ulkona oleva ottaa lapsia vastaan, ettei ensimmäisenä puetut joudu istumaan 30-45 minuuttia, ulkovaatteet päällä odottamassa muista. Tämäkään järjestely ei ole aina mahdollista, jos ei ole sitä toista ryhmää, jossa voidaan auttaa tai päiväkodin pihat ovat erillään, eikä pienten pihalla ole ketään vastaanottajaa.

Rimpuilevan lapsen pukeminen ei ole herkkua, kun vieressä pieni pellavapää kantaa rimpuilevat lapsen vaatteita pitkin eteistä ja kolmas putoaa penkiltä ja alkaa itkeä. Tämä show jatkuu yleensä 30-60 minuuttia ja jos ja kun sitä vastaanottoapua ei ole, saattaa se tuskaisen kuumissaan oleva lapsi siellä eteisessä odotellessaan vaikka oksentaa, ja kyllä niiden 40 minuuttia sitten puettujen ulkovaatteiden päälle. Koettu on. Ei siis ihme, että jos tässä vaiheessa nielet kiukkua ja itkua. Se riittämättömyyden tunne ei ole enää musertava, se on kaikki mitä siitä päivästä jäi käteen.

1-5 vuotiaiden ryhmät

Uusi varhaiskasvatuslaki painottaa laaja-alaista oppimista ja sen pohjalta on myös uusiin päiväkoteihin luotu ryhmiä, joissa ovat kaikenikäiset varhaiskasvatuksen lapset yhdessä. Ryhmien koko vaihtelee sen mukaan, kuinka monta alle kolmivuotista ryhmässä on. Näissä ryhmissä on sama henkilöstömitoitus eli 3 aikuista. Ajatus näissä ryhmissä on jälleen kerran kaunis, mutta niiden toteutus ontuu. Pienten ryhmien ajatuksena on alun perin ollut pienemmät ryhmät ja vähemmän uusia naamoja. Pienen lapset aivot eivät ole niin kehittyneet, kun isomman lapsen, saati aikuisen ja tästä syystä äänien ja ärsykkeiden määrää olisi hyvä rajoittaa. Miksi sitten pienten lasten ryhmäkokoja kasvatetaan? Uusi varhaiskasvatussuunnitelma ja uusien ryhmien kokoonpano on varmasti huolella suunniteltu. Se on suunniteltu niiden toimesta, jotka eivät elä varhaiskasvatuksen todellisuutta ruohonjuuritasolla. En sano, etteikö nämä uudet ryhmät voisi toimia ja etteikö niissä ole paljon hyvää, mutta tämän päivän resurssit eivät kohtaa näiden ryhmien tarpeita. Palaan tähän aiheeseen, sille kokonaan omistetussa kirjoituksessa.

Miten korjata se, mikä on rikottu?

Koska rakastan työtä varhaiskasvatuksessa, en voi jättää meitä roikkumaan löyhään hirteen, tässäkään asiassa. Ratkaisuja on, jos niitä halutaan käyttää. Palaan aiheeseen henkilöstömitoitus. Suhdeluvut kuuluvat koko päivään. Suhdeluvut eivät voi toteutua ainoastaan klo 9-11 ja 14-14.30 välillä. Suhdelukujen mittaaminen päiväkotitasolla, on käsittämättömän huono lause varhaiskasvatuslaissa ja kertoo siitä, ettei lainsäätäjä tunne vakan arkea ja toimintaa lainkaan. Suhdelukujen tilapäinen ylitys ei myöskään voi olla jokapäiväistä, tarkoittaen jokaista aamua ja jokaista iltapäivää. Silloin se on rakenteisiin kirjattu ja lainhengen vastainen päivittäinen suhdelukujen ylitys.

Jotta lainmukaiset suhdeluvut voidaan saavuttaa ja työstä saadaan jälleen toimivaa ja kaikille osapuolille inhimillistä, tarvitaan ryhmiin neljäs aikuinen tai ryhmäkoon pienennys. Molemmat vaativat muutoksen varhaiskasvatuslakiin, koska kunnat tai yksityiset toimijat, eivät tule tekemään mitään lisäyksiä minimivaatimuksiin vapaaehtoisesti. Mikään ei estä heitä toimimasta inhimillisesti, mutta joka kerran vastassa on keskustelu rahasta. Ihan kuin panostus varhaiskasvatukseen olisi kallista! Kalliiksi se käy vasta myöhemmin, kun lapset siirtyvät kouluun ja nuorison ongelmat räjähtäjät käsiin. Elämä on valintoja, myös budjetin tekijöille.